Moskova! Moskova! Moskova!
(Miksi hylkäsit mun, saanko taas olla sun?)
Neuvostoliitto omakohtaisena kokemuksena

Otsikko on mukaelma suomalaisesta tangoiskelmästä, jossa lauletaan Monikasta. Mutta katsoin sen sopivan, sillä se kertoo omalla tavallaan muutoksesta Venäjä-suhteessani. Eipä sitä kannata kiistää, että matkalle lähtiessä vuonna 1970 suhde Moskovaan lähenteli jonkin asteista rakkaussuhtetta; etenkin kun siihen liittyi vielä se, että Moskovaan opiskelemaan lähteminen kietoutui yhteen omaan henkilökohtaiseen elämään. Juuri ennen Moskovaan lähtöä menin naimisiin ja lähdimme Lean kanssa yhdessä Moskovan seikkailuun. Se oli yhdeksän vuoden häämatka. Itse asiassa naimisiin meno oli tarkoitettu yhteisen opiskelija-asunnon saamisen varmistamiseksi perillä. Nyt Moskova ei ole enää se entinen sosialistinen metropoli.

Alkukankeutta

Matka Moskovaan oli alusta asti seikkailu. Olimme ensimmäinen suuri ryhmä Suomen kommunistisen puolueen Neuvostoliiton korkeakouluihin opiskelemaan lähettämiä suomalaisia. Matkaan lähdettiin toivorikkaina. Neuvostoliitossa rakennettiin tulevaisuuden sosialistista yhteiskuntaa - "rauha, ystävyys, solidaarisuus!".

Helsigissä saatiin junaliput Leningradiin saakka. Yllätys - vastassa ei ollut ketään. Odottivat meitä kuulemma Moskovassa. Venäjä on väärinkäsitysten luvattu maa. Matkatavaroissa pursuili kattiloita ja vessapaperirullia. Pöllöilimme aikamme kielitaidottomina asemalaiturilla tavarakolleinemme. Osasin vain kolme sanaa venäjää: terpenije, terpenije, terpenije = kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä. Ne osoittautuivatkin käyttökelpoisiksi sanoiksi ja suhtautumistavaksi jatkossakin, vaikka venäjän kieli suomalaiselle onkin aluksi vaikeaa. Venäjän kielessä ja kirjaimistossahan on lukuisa määrä erilaisia ässiä ja suhuäänteitä, mikä tuotti erityisiä hankaluuksia venäjän kieltä opiskelevalle, vaikka kirjaimiston oppikin.

Onneksi yksi meistä puolueen lähettämistä osasi vähän venäjää ja lähti järjestelemään asioita. Tuntien odottelun ja epätietoisuuden jälkeen lähdimme eteenpäin: tilapäismajoitukseen invalidiasuntolaan. Puolueen lähettämän viulistioppilaan raskaita matkatavaroita kannoimme yhteisvoimin, kun hänen kallisarvoiset sormensa eivät sietäneet kantamista.

Yksi suomalaistyttö katosi Leningradin yöhön mustan miehen mukana. Ei hän ilmestynyt paikalle seuraavana aamunakaan, kun jatkoimme matkaa Moskovaan. Äkkirakastunut nuorkommunistimme tuli sitten "maitojunalla" perässä.

Nämä olivat muistiin painuneita ensivaikutelmia Moskovan odysseiasta. Sen jälkeen "suuri ja mahtava Neuvostoliitto" ja Venäjän karhu otti syleilyynsä yhdeksäksi vuodeksi. Eikä ole varsinaisesti päästänyt vieläkään otteestaan.

Neukkuelämäntapa

Venäjä on kuin viirus. Vähänkään pitempään siellä oleskellut ja asunut ei ole kokemuksen jälkeen entisensä. Amerikkalainen, saksalainen, britti muuttuu Venäjällä toisenlaiseksi. Suomalainenkin Venäjällä pitempään asunut kantaa sisällään Venäjä-viirusta, löytää sisältään pienen venäläisen. Tosin suomalaisuus ei häviä, eikä venäläisiksi muututa - olo on kuin sammakolla: ei varsinaisesti vedessä eikä toisaalta maalla, vaan jostain siltä väliltä. Venäjään ei voi oikeastaan suhtautua järjellä, vaan tunteella.

Neuvostoliittolainen elämäntapa johon törmäsimme koostui tuhannesta ja yhdestä (yleensä ikävästä) pikkuasiasta. Ensimmäiseksi voisi mainita neuvostoliittolaisen tavan lähestyä kaupan myyntitiskiä. Jono. Se ei ollut koskaan esillä julkisuudessa lehtikuvina tai televisiossa. Vasta glasnostin tultua 1980-luvun puolivälissä Ogonjok-lehti julkaisi ensi kertaa kuvan neuvostoliittolaisesta jonosta. Vaimoni kanssa selvisimme jonottamisesta sikäli kätevästi, että kahdestaan kaupassa asioidessamme saatoimme heti varata jonopaikan sekä kassakuittijonoon että kaupan myyjän jonoon. Neukut tekivät yleensä niin, että varasivat paikan molempiin jonoihin heti kauppaan tultuaan, minkä jälkeen ottivat selvää, olisiko siellä mitään ostettavaa. Tähän liittyi aina vaara jonotuspaikan sujahtamisesta ohi ja menettämisestä, mutta vähintäänkin alituinen suukopu jonon perältä väliin änkeäjille. Kerran GUMissa varasin nopeasti paikan ylipitkän jonon päästä ja pyysin vaimoani Leaa ottamaan jonon kärjestä selvää, mitä myyntiin oli tullut. Selvisi että kauppaan oli tullut ranskalaisia solmioita, joissa oli alastoman naisen kuva. Solmio jäi valitettavasti jonottamatta, sillä nyt se olisi mukava muisto.

Moskovassa tottui kävelemään kaupungilla aina muovikassi taskussa. Ei ikinä voinut arvata, milloin myyntiin oli putkahtanut erä banaaneja tai tsekkiläistä olutta. Osto oli tehtävä välittömästi, sillä parin tunnin päästä tuonkaltaisesta tavarasta ei ollut paikalla jälkeäkään. Kaupunkilaisilla oli tosin omat verkostonsa, joiden kautta levisi tieto siitä mitä milloinkin ja missä on saatavissa. Tällainen verkosto syntyi luonnollisesti pikkuhiljaa suomalaisten opiskelijoidenkin kesken. Venäläisten on näinollen helppo siirtyä moderniin verkostotalouteen ja kulttuuriin historiallisen perinteensä ansiosta.

Neuvostoliittolaisissa kaupungeissa oli erityisiä "Tuhat ja yksi pikkutavaraa"-kauppoja. Niistä saattoi etsiä ja löytää mitä ihmeellisimpiä tavaroita - pelmenniraudoista purkinavaajiin. Erilaisten lasipurkkien kansien avaaminen tuotti aluksi tuskaa. Iso lusikka oli usein verrattain kätevä. Kerran löysin kaupasta jämerän avaajan, mutta se ei tuntunut sopivan mihinkään purkkiin. Asia alkoi kiinnostaa minua niin paljon että nähdessäni erikoisen lasipurkin ostin sen oitis ja kotiin kokeilemaan kävisikö purkinavaaja siihen. Ei. Lopulta luovutin. Moskovasta lähtiessäni lahjoitin onnettoman purkinavaajan jälkeenjääville suomalaisopiskelijoille, joista yksi ilahtuikin vallan kun sanoi etsineensäkin jo pitkään tuollaista irroitettavaa paistinpannun vartta.

jatkuu tästä...